Lainakatto: jotain hyvää, jotain höllättävää
Muutama vuosi sitten alkaneen keskustelun ja voimaan tulevan lainsäädännön väliin jäi voimaan ajatus siitä, että kovien vuokrien lisäksi omaan mielivän pitäisi kyetä saamaan sivuun vähintään 10 prosenttia asunnon hinnasta ennen kuin pankkia uskaltaa edes lähestyä. Tämähän ei pidä paikkaansa. Mikäli vanhemmista tai muusta lähipiiristä löytyy riittävästi uskoa lainanottajan kykyyn selvitä arjestaan asuntolainan kanssa, voi tuon 10 prosenttia edelleen kattaa lisävakuuden kautta.
Viime metreillä lainsäätäjän ohjetta tarkennettiin niin, että lisävakuus ei voi olla ns. ostettu, vaan käytännössä täytevakuutena on asunto tai muu konkreettinen omaisuus. Ihan oikeudenmukainen maailma ei tältä osin ole, mutta palataanpa siihen hieman tuonnempana.
Lainakattokeskustelusta ja sääntelystä koitui paljon hyvääkin. Kyseinen työkalu on myös hyväksi tarkoitettu, vaikka sen ajoitus ei ihan nappiin mennytkään. Hyvää koitui erityisesti siitä, että etukäteissäästämisestä ja oman talouden hallinnasta alettiin puhua. Samassa rytäkässä ASP-säästäminen elvytettiin jeesaamaan ensiasunnon ostajaa.
Lainakaton ajoitus ei mielestäni kuitenkaan osunut ihan lankulle. Alkuperäinen tarkoitushan oli suitsia asuntomarkkinoiden kuumentumista, mitä ei kyllä näinä aikoina ole näköpiirissäkään. Päinvastoin, nyt tarvittaisiin keinoja, joilla työllisyyttä ylläpitävää ja käynnistävää rakentamista, ja miksei peruskorjaustakin, voitaisiin edistää nykyistä paremmin.
Viime vuoden tilinpäätösten yhteydessä suurimmat rakentajat kertoivat yhteen ääneen, että keskeisin nostokurkien pesintää ylläpitänyt voima oli sijoituskysyntä. Erityisesti asuntosijoitusrahastot purkivat pursuavia kassojaan ostoksiin. Ja erinomaisen hyvä asia niin, sillä ilman niitä jälki rakennusteollisuudessa olisi ollut todella kamalaa.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoitella hieman oikeudenmukaisuudesta. Se kun tuntuu olevan kaikkina aikoina niukkuushyödyke. Aina joku häviää, toinen voittaa. Tässä ajassa voiton puolella tuntuu olevan se, jolla on varallisuutta tai sijoitettavaa.
Me pankkiirit olemme vakuuttaneet, että kaikki järkevät hankkeet löytävät kyllä rahoituksen, ja ehdottomasti suurin osa varmasti löytääkin. Ihan helppo rasti se ei kuitenkaan työuransa alkupuolella olevalle ahkeralle kansalaiselle, joka maksaa kaksiostaan tonnin kuussa, mutta haluaisi ryhtyä kartuttamaan varallisuuttaan ostamalla asunnon. Elantomenojen jälkeen säästöön ei paljoa jää. Hän, jonka lähipiiristä löytyy halukkuutta pantata oman velattoman asuntonsa kulma nuoren hankkeeseen, on tietysti vahvemmilla.
Sen sijaan hän, jonka lähipiiristä ei varallisuutta löydy tai välit lapsuudenkotiin ovat päässeet jäähtymään, on pakotettu pysymään vuokralla, vaikka tulotaso selvästi riittäisikin omaan. Juuri tulotaso on lainan takaisinmaksun edellytys, ja siitä vastuullinen pankkiiri on ensi sijassa kiinnostunut – vakuudesta vasta sen jälkeen. Vakuuksien realisointi ei nimittäin kenenkään mieltä ylennä. Eikä suvun välejä paranna se, jos joutuu anopin kahvipöydässä vastaamaan leikkimieliseen kysäisyyn siitä, että onhan sitä varmasti muistettu asuntolainoja maksella.
Blogistihan saa mielensä mukaan osoitella erinäisiä asioita ja hieman kärjistääkin, mutta syytä olisi esittää myös ehdotus. Ehdotukseni on, että asunnon ostajalle tarkoitetun valtion osatakauksen ehtoja hieman höllättäisiin nimenomaan nuorten asunnon ostajien osalta. Jo viiden prosentin korotuksella nykyrajoihin olisi iso vaikutus, erityisesti pääkaupunkiseudulla.
Tiukennuksia voitaisiin vuorostaan lisätä maksukyvyn osalta - nythän osatakauksen saa kuta kuinkin jokainen kynnelle kykenevä. Takauksella voitaisiin näin myös hankkia valtiolle lisää tuloja. Sehän tuottaa jo nykyisinkin merkittävästi. ASP:n ja HAL-takauksen fiksusti yhdistämällä edistettäisiin tasavertaisuutta ja työllisyyttä, ja otettaisiin ehkä hivenen painetta pois vuokrien kipuamiselta kohti taivaita.
Kirjoittaja Tommi Rytkönen on Nooa Säästöpankin toimitusjohtaja
