Jaana Kolu ruotsin kielen professoriksi

Ruotsinsuomalaisten ja meänkielisten kielielämäkerroissa nousee esiin osin kipeitäkin muistoja, mutta myös ylpeyttä suomalaisista ja tornionlaaksolaisista juurista.

Kipu, suru ja häpeä – mutta toisaalta myös yhteisöllisyys ja ylpeys. Ne ovat päällimmäisiä tunteita, joihin ruotsin kielen professori Jaana Kolu on vanhempien ruotsinsuomalaisten ja meänkielisten kielielämäkertoja koskevassa haastattelututkimuksessaan törmännyt.

– Nämä tunteet nousevat todennäköisesti ensimmäisenä esiin kun tutkimusta tehdään vähemmistökielten parissa. Kieli on niin paljon muutakin kuin pelkkä kommunikaation väline. Siihen liittyy paljon tunteita, ja se on osa omaa persoonaa. Kun ihmiseltä viedään oma kieli tai kyky kommunikoida omien vanhempiensa kanssa heidän äidinkielellään, nousee pintaan kaikenlaisia tunteita, Kolu kertoo.

Hänen uusimmat tutkimuksensa koskevat kielen säilymistä. Kohteena ovat olleet Ruotsin kansalliset vähemmistökielet, suomen kieli ja meänkieli. Näiden vähemmistökielten historiaan Ruotsissa liittyy erilaisia kipukohtia, joita nyt on erilaisten selvitysten, raporttien ja tutkimusten myötä tuotu esiin ja julkiseen keskusteluun.

Yhteinen mutta kipeä historia

Vuonna 1809 Suomen ja Ruotsin raja vedettiin Tornion- ja Muonionjokea pitkin, mikä merkitsi yhtenäisen kieli- ja kulttuurialueen jakautumista kahden maan välille. Pohjois-Ruotsissa puhuttavasta suomesta alkoi kehittyä ruotsia ja suomea sekoittava meänkieli, kun taas Suomessa Tornionlaakson suomi on määritelty yhdeksi peräpohjalaismurteeksi.

Sata ruotsinsuomalaista ja meänkielistä kielellistä elämäntarinaa -hankkeessaan Kolu on hankkeen nimen mukaisesti haastatellut kasvokkain sata ruotsinsuomalaista ja meänkielistä henkilöä ja heidän jälkeläisiään. Näiden kielellisten elämäkertojen pohjalta on syntynyt tutkimusartikkeleita, ja haastatteluihin pohjautuvia kielielämäkertoja esitellään tänä syksynä Tornionlaakson museossa esillä olevassa näyttelyssä.

– Tornionlaakson oma kulttuuri ja oma identiteetti ovat säilyneet, vaikka kieleen liittyvä menneisyys onkin osin kipeä ja häpeän leimaama.

Ruotsalaistamispolitiikan pitkät jäljet

Kieliä kuolee sukupuuttoon jatkuvasti. Joidenkin arvioiden mukaan tällä hetkellä puhuttavista kielistä noin 40 prosenttia on vaarassa kadota. Suurin syy kielten kuolemaan on yleensä kieliyhteisön hajoaminen ja sirpaloituminen syystä tai toisesta, usein hajoamisen syyt ovat taloudellisia ja poliittisia.

– Tällaisissa tapauksissa ihmiset omaksuvat usein uuden asuinpaikkansa valtakielen. Heidän lapsensa oppivat sitten valtakielen äidinkielenään, eikä vanhempien kieli siirry välttämättä enää eteenpäin. Tutkimusten mukaan kolmas sukupolvi on kielen siirtymisen osalta kriittinen. Se omaksuu ehkä isovanhemmiltaan ja vanhemmiltaan vielä jotain sanoja ja sanontoja, mutta sen jälkeen kieli yleensä kuihtuu, jos sitä ei ole määrätietoisesti siirretty eli puhuttu kotona.

Valtakielen omaksumiseen on saatettu liittää myös pakkokeinoja, kuten on käynyt suomen ja meänkielen kohdalla. Ruotsin valtio alkoi nimittäin 1800-luvun lopulla vaatia, että kaikkien sen kansalaisten on puhuttava ainoastaan ruotsia.

– Försvenskning eli ruotsalaistamispolitiikka kesti 1950-luvulle saakka, ja haastateltavien mukaan joitakin merkkejä siitä näkyy yhä näihin vuosiin asti. Taustalla vaikuttivat 1800-luvulla myös aikansa rotuteoriat, joiden mukaan suomensukuiset kansat kuuluivat ruotsalaisia alempaan ei-germaaniseen rotuun.

Vaikka Ruotsia on yleisesti pidetty suvaitsevaisena valtiona, jonne eri kansallisuudet on aina toivotettu tervetulleeksi, kertoo muun muassa suomenkielisten ja meänkielisten kohtelu maasta hyvin erilaista tarinaa.

– Meänkieltä ja suomea hävettiin lopulta niin paljon, ettei niitä haluttu puhua julkisesti missään. Suomalaiset etu- ja sukunimet haluttiin vaihtaa ruotsalaisiksi. Kouluissa lapsia rangaistiin jopa fyysisesti, jos joku sattui sanomaan suomenkielisen sanan.

Tutkimusten mukaan äidinkielen puhumisen estäminen voi aiheuttaa psyykkisiä ongelmia ja traumoja, varsinkin jos kielen vaihtamiseen liittyy muitakin raskaita kokemuksia.

– Kieli kantaa aina mukanaan identiteettiä, tunnesiteitä ja kulttuuriperintöä. Jos kieli viedään ihmiseltä väkivalloin, viedään samalla osa hänen persoonaansa. Surullista on myös se, että samalla katoaa osa kielialueen perinteistä, kun kaikki kielellinen sisältö täytyy siirtää uuteen kieleen. Meänkielessä tämä arvokas tieto liittyy esimerkiksi luontoon ja paikannimistöön.

Valoa tunnelin päässä

Vaikka useat Kolun haastattelemat Tornionlaaksossa kasvaneet nuoret ovat surullisia siitä, etteivät he ruotsalaistamisen takia ymmärrä vanhempiensa tai isovanhempiensa äidinkieltä eli meänkieltä, osaavat nämä nuoret aikuiset myös vaatia oikeuksiaan eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet.

– Ruotsin nykyisen kielilain mukaan heillä on oikeus saada lapsilleen vähemmistökielen opetusta, vaikka he eivät itse kyseistä kieltä puhuisikaan.

Ruotsin valtio on esittänyt julkisia pahoitteluita ruotsalaistamispolitiikkansa takia, mutta virallista anteeksipyyntöä ei ainakaan vielä ole asian suhteen julkistettu.

– Kiinnostus ja aktivismi vähemmistökieliä on kasvanut kielivähemmistöjen omassa keskuudessa Ruotsissa, eikä näitä kipeitäkään asioita onneksi enää hyssytellä. Meänkieli ja suomi saivat myös virallisen vähemmistökielten aseman vuosituhannen vaihteessa.

Valoa tunnelin päässä on siis jonkin verran näkyvissä. Ruotsalaistamispolitiikan vaikutuksia on puitu viime aikoina paljon julkisuudessa, ja kielivähemmistöjen oma aktiivisuus kielten elvyttämisen hyväksi on alkanut tuottaa tulosta.

– Vaikka kohtasin haastatteluissani paljon surua, päällimmäiseksi mieleeni jäi kuitenkin se, miten ylpeitä haastateltavat olivat omista juuristaan, ja miten oman kieliyhteisön kanssa tunnetaan yhteenkuuluvuutta.

Kolu tapasi ilokseen haastatteluissaan myös useita sellaisia perheitä, joissa suomi tai meänkieli on siirtynyt vaikeuksista huolimatta eteenpäin sukupolvien yli.

– Sellaisissa perheissä on usein hyvin vahva suomalainen tai tornionlaaksolainen identiteetti taustalla, ja ylpeys omasta kielestä ja kulttuurista kuuluu vielä lastenlastenkin puheissa.
 

JAANA KOLU

Ruotsin kielen professori, Itä-Suomen yliopisto, 1.8.2024–

• Filosofian tohtori (ruotsin kieli), Jyväskylän yliopisto, 2017
• Filosofian lisensiaatti, Joensuun yliopisto (nyk. Itä-Suomen yliopisto), 2007
• Filosofian maisteri, Joensuun yliopisto (nyk. Itä-Suomen yliopisto), 2001
   
• Dosentti, sosiolingvistiikka ja monikielisyys, 2023, Oulun yliopisto

TÄRKEIMMÄT TEHTÄVÄT

• Apulaisprofessori (tenure track), ruotsin kieli, Itä-Suomen yliopisto, 2020–2024
• Professori (ma), ruotsin kieli, Itä-Suomen yliopisto, 2019–2020
• Yliopistonlehtori, ruotsin kieli, Tukholman yliopisto, 2018
• Yliopistonopettaja, ruotsin kieli, Jyväskylän yliopisto, 2011–2017
• Yliopisto-opettaja, Joensuun yliopisto / Itä-Suomen yliopisto, 2008–2012

Jaana Kolun kuvat: https://mediabank.uef.fi/A/UEF+Media+Bank/67182?encoding=UTF-8 ja https://mediabank.uef.fi/A/UEF+Media+Bank/67181?encoding=UTF-8

Lisätietoja: https://uefconnect.uef.fi/henkilo/jaana.kolu/