Kiista eronneiden vihkimisestä antaa perspektiiviä kirkon nykyisiin avioliittokeskusteluihin
Evankelis-luterilaisessa kirkossa kiistellään parhaillaan samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä. Edellinen, suurempi kiista koski eronneiden vihkimistä, josta väiteltiin kiihkeästi yli sata vuotta. Juuri julkaistussa kirjassa ”Vapahtajan käsky vai Kristuksen rakkaus?” dosentti, yliopistonlehtori Vesa Hirvonen tutkii eronneiden vihkimiseen liittyvää keskustelua kirkolliskokouksessa vuosina 1876–2003.
– 1930-luvulla aiheeseen liittyvissä puheenvuoroissa viitattiin esimerkiksi ”papin hyytävään pelkoon” siitä, että kuulutusta pyytämään saapuu pari, josta jompikumpi on eronnut. Keskusteluihin nostetaan myös ”lapsen särjetty sydän”, kun hänen vanhempansa vihitään vieraan ihmisen kanssa, Hirvonen kuvailee.
Edustajatovereiden – ja jopa omia – puheenvuoroja saatettiin jälkikäteen kuvata ”kiivaiksi” ja ”haltioituneen ristiretkeläismielialan” vallassa esitetyiksi.
– Mielestäni eronneiden vihkimisestä käydyn keskustelun tunteminen onkin olennaisen tärkeää nykyisen avioliittokiistan ymmärtämiseksi ja ehkä jopa ratkaisemiseksi. Keskusteluista löytyy sen verran samankaltaisuuksia.
Puolustajia ja vastustajia yli sadan vuoden ajan
Vaikka Suomen kirkko on opettanut avioliiton elinikäisyyttä esimerkiksi katekismuksissaan ja kirkkokäsikirjoissaan, on se reformaatiosta asti hyväksynyt käytännössä myös avioeron. Papit ovat myös vihkineet eronneita uuteen avioliittoon edellisen puolison eläessä.
Tilanne kärjistyi, kun 1800-luvun loppupuolelta alkaen yhä useammat saivat eron erivapaudella, ja kun valtio 1900-luvun kuluessa useita kertoja muutti avioliittolakia ja lievensi avioeron ehtoja. Yhä useammat erosivat ja halusivat uusiin naimisiin.
– Koska kirkkolaissa ei ollut rajoitusta eronneiden vihkimiselle, papeilla oli sekä oikeus että velvollisuus vihkiä kaikki yhteiskunnallisen lain mukaan avioliittoon oikeutetut eronneet, jotka olivat rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä.
Eronneiden vihkimisen vastustajat vaativat tilanteeseen puuttumista yli sadan vuoden ajan ensimmäisestä kirkolliskokouksesta eli vuodesta 1876 alkaen.
Muutosvaatimukset hiljenivät vasta 1980-luvun kirkolliskokouksissa, mutta eronneiden uudesta avioliitosta on kirkolliskokouksessa keskusteltu vielä sen jälkeenkin. Kiihkeimmät eivät olisi sallineet eronneille uutta avioliittoa edes entisen puolison kuoltua. Muutoksia puolustettiin ja vastustettiin vetoamalla Raamattuun, kansankirkkoon, kristilliseen etiikkaan, sielunhoitoon, yhteiskuntaan. Eronneiden vihkimisen vastustajat vetosivat erityisesti Kristuksen sanoihin Uudessa Testamentissa, kannattajat taas lähimmäisenrakkauteen.
Vaikka kirkkolakia on yritetty eronneiden vihkimisen osalta muuttaa, eivät yritykset ole lopulta kertaakaan toteutuneet. Kerran se tosin oli lähellä: avioerojen lisäännyttyä sotien jälkeen kirkolliskokous päätti vuonna 1948, ettei eronneita vihitä kuin erittäin painavista syistä.
– Koska presidentti Paasikivi ei vienyt kirkkolainmuutosta eduskuntaan, eronneiden vihkiminen jatkui.
Vihkimisestä kieltäytyviä ei ole juuri rangaistu, vaan omantunnonarat ovat saaneet kaikessa hiljaisuudessa olla vihkimättä eronneita vuoteen 1978 saakka. Silloin piispainkokous antoi suosituksen, jolloin eronneiden vihkimisestä kieltäytyvän papin oli ilmoittauduttava hiippakuntansa piispalle, joka päätti, miten asia on hoidettava.
– Juridista omantunnonklausuulia ei siis eronneiden vihkimiseen, sen enempää kuin naispappeuskysymykseenkään, koskaan säädetty. Asia ratkaistiin suositusluonteisesti. Korkealle opilliselle tasolle katekismukseen eronneiden uusi avioliitto hyväksyttiin vasta vuonna 1999.
Väljyys käytännöissä piti kirkon koossa
Jakautuminen vihkiasiassa ei lopulta hajottanut kirkkoa.
– Kirkon ajateltiin ehkä pysyvän paremmin koossa, kun näkemyksissä ja käytännöissä säilyi väljyyttä. Jälkikäteen voi nähdä, että kirkossa todella selviydyttiin ilman yksiselitteistä ja kaikille yhteistä kantaa eronneiden uuteen avioliittoon. Avioliitto oli vuoteen 1999 saakka katekismuksessa määritelty koko elämän kestäväksi, mutta käytännössä eronneet saivat kirkollisen vihkimisen, eikä niiden pappien tarvinnut vihkiä, jotka eivät voineet sitä tehdä.
Epäluuloinen suhtautuminen uudenlaiseen moninaisuuteen
Nykyään eronneiden vihkimistä ei juuri kyseenalaisteta, vaan uusperheellisiä päinvastoin rohkaistaan kirkollisesti vihittäviksi. Toisaalta papit eivät enää kuuluta ketään ”kristilliseen avioliittoon”, eivätkä vahvista kenenkään avioliittoa ”Jumalan ja hänen seurakuntansa palvelijana” eivätkä ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”.
– Eronneiden vihkimiseen kohdistuneen kielteisen suhtautumisen voi nykyperspektiivistä tunnistaa osaksi yhteiskunnallis-kirkollista ilmapiiriä. Siinä yksilönvapauteen, elämäntapojen ja -valintojen moneuteen ja niiden myötä syntyvään uudenlaiseen yhteisöllisyyteen, jota uudelleen muotoutuvat perheet edustivat, suhtauduttiin epäluuloisesti.
Hirvosen mukaan vihkimiseen liittyvissä keskusteluissa jäi kokonaan kuulematta eronneiden ja uudelleen avioituvien oma ääni. Sen kuuleminen olisi keskeistä modernin osallisuuskorostuksen näkökulmasta.
– Ainakin joillakin keskustelijoilla oli henkilökohtaisia yhteyksiä eronneisiin ja uudelleen avioituneisiin, mikä saattoi vaikuttaa heidän suhtautumiseensa asiaan – myönteiseen tai kielteiseen suuntaan. Voi myös ajatella, että sodan jälkeen syntynyt perheneuvonta antoi eronneille äänen välittämällä heidän kokemuksiaan kirkossa.
Hirvonen, Vesa: Vapahtajan käsky vai Kristuksen rakkaus?. Keskustelu eronneiden vihkimisestä kirkolliskokouksessa 1876–2003, Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 299, Helsinki 2022, 197 s.
Lisätietoja: